Esikoiseni syntymä

Synnytys alkoi 13.2.2005 aamulla klo 5.43, kun heräsin siihen, että jotain lorahti housuun. Hivenen rusehtavaa, vetistä nestettä valui. Laitoin siteen ja menin takaisin sänkyyn. En kuitenkaan saanut nukuttua, koska vatsaani koski ja tajusin, että nämähän ovat supistuksia. Taas jotain valui housuihini ja mietin, että meniköhän lapsivesi? Se olikin ilmeisesti limatulppa. Supistuksia tuli 6 minuutin välein. Kävin suihkussa, koska supistukset alkoivat olla napakampia. 

Klo 7 jälkeen supistukset muuttuivat kivuliaammiksi ja olimme jo lasten isän kanssa lähdössä matkalle sairaalaan. Matkaa sairaalaan on 85 kilometriä ja supistusten väli oli enää 3 minuuttia. 

Kys:n pihassa minulta meni lapsivedet, joskin silloin en ollut ollenkaan varma, pissasinko tietämättäni housuun vai oliko ne lapsivedet. Mittausten yms. jälkeen pääsin synnytyssaliin ja kiikkuun, lämpöpusseja mahallani ja selälleni. 

Klo 9 jälkeen menin suihkuun ja en oikein tiennyt, pitäisikö kuumaa vettä laittaa selän vai mahan puolelle, olisiko parempi istua, seistä vai olla kontallaan. Pirun kipeää alkoi ainakin tehdä. Tulin pois suihkusta ja sanoin, että kohta lähtee kivusta taju, tarvitsen jotain apukeinoja. Katsoivat kohdunsuun, joka oli 3 senttimetriä auki, joten epiduraalia voitiin alkaa suunnittelemaan. Vetelin ilokaasua sen minkä keuhkoistani sain, eikä epiduraalin laitto varsinaisesti sattunut, tuntui ampiaisen pistolta. Koin olevani ilokaasun ansiosta kuin kärpäsenä katossa. Paikan päällä, mutta en läsnä.

Minut valtasi helpotus, kun tuo pirullinen kipu oli poissa, epiduraali alkoi vaikuttaa. Yhtäkkiä näin huolestuneita katseita kätilöltä, joka tuumasi, että lapsivesi on vihreää. Mitä se nyt tarkoittaa, kysyin hädissäni. Kertoivat, että lapsi voi kärsiä hapenpuutteesta tai se on kakannut, mutta seurataan!

Klo 12 aikaan kohdunsuu oli 6 cm auki ja sanoin kätilöopiskelijalle, että ennen klo 15, kun vuoronsa loppuu, niin meidän Mini on masun paremmalla puolella. Luulin todellakin niin. Luulin, että se kivuliain ja vaikein vaihe oli ohitettu. Miten väärässä ihminen voikaan olla!

En ollut ollenkaan varma, valuiko alapäästäni lapsivettä vai pissaa, koska en sellaista tuntenut. 

Iltavuoro vaihtui ja mietin, eikö tämä lapsi synny koskaan vai jäikö se lopullisesti omaan yksiöönsä. Mukaan liittyi slovakialainen lääkärikandi. Sanoin, että mukana saa olla, mutta englantia en nyt tässä tilanteessa ala puhumaan. 

Sitten oli oksitonitipan vuoro vauhdittamassa synnytystä. Sain välipalaa, jotta jaksaisin loppurytäkän. Klo 16 kohdunsuu oli 10 cm auki ja sain alkaa ponnistamaan. Epiduraalipuudutus meni kiinni, koska ponnistusvaiheessa se ei saisi olla auki. Ongelmaksi muodostui, ettei lapsi laskeutunut tarpeeksi, joten välillä olin kiikkustuolissa, välillä hevosenkenkätuolissa, kontallaan ja ihme jos en päällänikin jo välillä ollut. Tuntui, että kuolen kipuun. Itkin kipua. Sain pudendaalipuudutuksen. Näin puudutusneulan katuharjan kokoisena ja pelkäsin jo valmiiksi. Pisto ei kyllä sattunut yhtään, ihmeellistä. Puudutus kuulemma helpottaisi paineentunnetta alapäässä. No kiva! Lääkäri roikkui jalassani ja sanoi: rentoudu, Jenni, rentoudu. Katseeni häntä kohtaan oli todennäköisesti murhaava ja mietin, voiko kukaan hölmömpiä lausahduksia sanoa tällä hetkellä. 

Vähän ajan kuluttua kätilö ehdotti aqua rakkuloita, jotka otin ilomielin vastaan. Ne tuntuivat lähinnä ampiaisparven pistoilta. Kipua ne eivät kyllä vieneet, ennemminkin ehkä lisäsivät epämukavaa oloa! Huusin kivusta ja ponnistaessa käytin laatusanoina kaikki tietämäni kirosanat, joihin kätilö vaan totesi, ettei energiaa kannata käyttää kiroiluun. Minä ajattelin, että tämä on ilmeinen motivaattori saada synnytys etenemään, ennen kuin lyön kätilöä. 

Oli tuskastuttavaa! Eikö se todella koskaan synny? Minä en tee tätä enää IKINÄ! Jumala mielessä ja housut jalassa jatkossa. Tuntui, että koko alapääni repeää kuin farkkuja revittäessä, sentti kerrallaan. Ja kakkaakin tuli laverille. 

Pyysin taas ilokaasua ja vedin sitä niin paljon kuin sielu kesti. Minä en jaksa tätä kipua. Olin aika väsynyt jo ja sain Semperin energiajuomaa, josta lähes oksensin. Kätilö sanoi, etten voi vetää ilokaasua niin paljoa ja ajattelin, että sinä et muuten minua määrää. Minulta yritettiin ottaa maski pois ja tunsin kuinka käteni venyi ja venyi. Te ette tätä minulta vie pois. Olin kuin pieni lapsi karkkikaupassa. Kätilö oli minun tietämättä kääntänyt aineet 80 % happea ja loppu ilokaasua. Ilonpilaajat! Myöhemmin selvisi, että lapsen sydänäänet olivat heikentyneet. No, hyväksyttävä syy!

Minua oltiin katetroitukin, josta en kyllä muista yhtään mitään. Kakkaa tuli, mutta ikkunaa ei voitu avata, koska vauva oli kuulemma syntymässä. NO JES, vihdoin!

Koski, koski ihan hirveästi. Lapsen isä katsoi alapäähän ja sanoi, että hiuksia näkyy! Nyt se luiskahti pois. Mietin, että mikä luiskahti ja minnekin. 

Päätin, että nyt se lapsi syntyy. Ponnistan niin, että se varmasti syntyy! Käytin kaikki energiani ponnistamiseen ja sitten minulle huudettiin: " älä työnnä". Mietin, että päättäkää nyt herranjestas, ponnistetaanko tässä vai ei. Vauvan pää oli tullut ulos, he imivät keuhkot. Seuraavalla työnnöllä kuulin kun minulle huudettiin: POIKA! Ja silloin kuulin maailman ihanimman ääneen, minun lapseni itki. Aika pysähtyi. Kätilö kysyi lapsen isältä, oliko se 19.15. Kyllä se oli. Se oli poikamme syntymäaika. 

Hetken kuluttua ihmettelin, missä vauva oli. Kuulemma lastenlääkärin arviossa vihreän lapsiveden vuoksi. Kaikki oli kuitenkin hyvin. Hänen itkunsa kuului monen huudon läpi, johon kätilö tuumasi, että taitaa olla temperamenttinen, kovaääninen poika teillä!

Voi sitä ilon ja onnen ja rakkauden määrää, kun poikamme tuotiin rinnalleni. Kyyneleet valuivat silmistäni onnesta. Siinä hän oli. Täyden 9 pisteen poika, 4020 grammaa. Meidän lapsemme. 💓