Kuntoutuskurssilta sairaalaan - hankala sisäilma altistus


Viikon loma, jes! Ilmainen loma Allergia-,iho- ja astmaliiton kustantamana koko perheelle (6 henkilöä). Tuntui lähes uskomattomalta, miten hieno loma saatiin! Saatiin kodin hengetär taloon, joka hoitaa koiran, puput ja kasvimaan kukkineen, kiitos äiti. Ystäväkin suostui vaihtamaan autonsa, jotta päästiin kaikki samalla autolla liikenteeseen. 

Kaikki valmiina meidän perheen seikkailuun! Olimme toiveikkaita, että saadaan tyttärellemme motivaatiota lääkemyönteisyyteen astman hoidossa. Se kun ei tunnu olevan ihan helpoin missio. (Jos jollain joku erittäin hyvä idea, niin saa kertoa!) Oli luvassa lääkärinluentoa, tietoa sosiaalietuuksista, fysioterapeuttia ja psykologia ja ties mitä. Tätä olimme odottaneet!


Päädyttiin lähtemään jo sunnuntai iltana kesäkuun viimeisenä päivänä, kun kuntoutus alkoi Kangasalalla jo klo klo 10 maanantai aamuna ja saatiin yöpyminen edullisesti samasta kuntoutuspaikasta. 

Tultiin kangasalalle illalla iloisina ja pirteinä ja hyvävointisina. Vieläkkin ihmetyttää, viikon loma! Ruoat valmiina, ei pyykinpesua, siivousta jne. Ah. tätä on niin odotettu!

Mentiin paikkaan sisälle ja mietittiin nukkumisjärjestelyt! Tavarat kaappeihin. Mieheni sanoi, et onpas täällä vähän tunkkainen ilma. Ikkuna auki ja tuuletin päälle. Lähdettiin porukalla katsomaan, missä rantasauna on. 

Ulkona mieheni sanoi, että kasvoni ovat punalaikukkaat ja menee sellainen rantu poskissa. Naamaa kutitti ja tuntui kuin joku hankaisi lasivillaa naamaan. Istahdin penkille ja mietittiin, että sisäilmassa on ehkä jotain, mutta joskus se on mennyt ohikin. Samassa tuntui kuin joku olisi iskenyt halon päähän ja kuin olisin kaatumassa naamalleni istualta. Yritin katsoa ympärilleni ja olo tuntui epätodelliselle. Tämä oli sitä niin sanottua aivosumua. 

Koko tilanne oli miehelleni uusi ja en enää osannut kertoa etten voi mennä sisälle enää. Tuossa aivosumussa hyppäisin vaikka kaivoon, jos käskettäisi. Oma ajattelu ei silloin toimi. Mieheni sanoi, että mennään lepäilemään ja mentiin. 
Olin täysin pysähtynyt. Mulle tuli tosi väsynyt olo ja kuin vajoaisin jonnekin syvemmälle. 
Olin mennyt reagoimattomaksi. Mieheni talutti mut ulos (en tajua miten olen kyennyt kävelemään) ja suunnitteli päivystykseen viemistä. 

Sanoin, että soita ystävälleni Sannalle. Se oli ainoa, mitä sain sanottua, koska tiesin, että Sanna on nähnyt nämä tilanteet ennenkin.

Kuulin kaiken, mutta oli vaikea vastata, oikeastaan mahdotonta, koska en oikein itsekään tarkalleen tiennyt, mitä vastata. Oloni oli kuin olisin kärpäsenä katossa ja ihmettelin, mitä tapahtuu. Olin kuin hirveässä humalassa. En oikein osaa tunnetilaa paremmin kuvailla. 
Oksettaa, yökötyttää. Paksua limaa nousee kurkusta. EN saa nieltyä. Verenmaku suussa, pistävä tunne alakeuhkoissa. 
Jalat oli kuin tulessa ja lasivillassa. Sydän laukkaa hirveää vauhtia...rytmihäiriöitä. Painun syvemmälle,  piiiiiiiiip. Tajunta lähtee.

Havahdun, kun koski niin pirusti mahaan. Tajusin, että olen ehkä ambulanssissa. Kuulin kun hoitaja sanoi: "tajunta heikko, 5 min ollaan siellä". Ja piiiiiip. Tajunta häviää.

Avaan silmiä ja käteen koskee. Mieshoitaja vierellä. Ei , ei olla KYS:ssä. Missä oon, mitä on tapahtunut? 

Mieshoitaja selitti, että olen ollut tullessa puhumaton, reagoimaton. Hän antaa cinryzeä, koska ystävämme HAE oli tullut myös kylään. Käden kivullenikin löytyi syy, olen saanut adrenaliinia käsivarteen ambulanssissa. Olin saanut anafylaksian ja päälle HAE kohtaus.

En oikein ymmärtänyt mitä on sattunut, missä olen ja missä mieheni ja lapset. Vaikka ne minulle selitettiin yhä uudelleen ja uudelleen.
Soisipa jo kello ja herään tästä unesta. Ei soinut kello. 

Perheelle hommattiin yöpyminen potilashotelliin ja minä pääsin TAYS:n päivystysosastolle, seuranani kortisonia suoneen, kalium lisät suonensisäisesti, oxanestia kipuun. 

Aamulla soitin kuntoutuksen järjestäjille, että meidän kuntoutus oli nyt tässä. 

Mieheni haki minut hotellille, kun pääsin pois sairaalasta. Hotellissa sanoin miehelleni, että nyt hänen on parempi alkaa elämään ilman minua. Pääsisi helpommalla. Pelkäsin eniten, että minut hylätään siinä tilanteessa, mutta tuntui epäreilulle rakkaitani ja läheisiäni kohtaan, että "järjestän" niille aina pettymyksiä ja suunnitelmien muutosta. Olin niin pettynyt. Surullinen. Itkin. On hirveää olla tilanteessa, jossa on täysin muiden armoilla. Ja lasten lomakin on pilalla. Meidän myös. Toistin itselleni kysymystä miksi? Miksi minulle sattuu koko ajan jotain? Olin sokissa. Järkyttynyt. Kuten varmasti koko perhe.

Avasin puhelimeni ja oli tullut puheluita, viestejä ja messengerissä oli ryhmä: Jennin perheen piristys. Mikä ihme tämä on?
Itkimme molemmat mieheni kanssa lukiessamme ryhmää.
Ystävämme ja perheemme olivat keränneet kolehdin ja ostaneet rannekkeet Linnanmäelle, hotelliyöpymisen Helsinkiin ja minulle vielä jalka- ja käsihoidot, jotta saisimme jotain kivaa lasten kanssa, kuntoutuksen mentyä niin pieleen. Itkimme taas kun kerroimme lapsille millaisia ihmisiä ympärillämme on.  

Olen vieläkin sanaton. Miten hienoja ihmisiä on olemassa?Vaikka kaikki menee välillä päin mäntyä, on meillä tukiverkko, joka nostaa meidät pystyyn ja auttavat eteenpäin. Olemme olleet järkyttyneitä, väsyneitä, sokissa,vihaisia, hiljaisia ja välillä itkuisia. Välillä on ihan oksettanut, kun on henkisesti niin kovasti ahdistanut. Samalla kuitenkin kiitollisia. Elämä jatkuu. Olen elossa. 💓💓💓









Kommentit