Hae kohtaus vi'*****sesta- Saattajasta potilaaksi.

Tämä tarina on tapahtunut pari vuotta takaperin, mutta jaan sen silti. Muistan tämän tunteen kyllä edelleenkin. 

Minulla olisi eilen ollut ystäväni juhlat joita todella odotin. Olimme järjestäneet lasten vahdin, järjestelleet kyydit, mietitty asusteet teemaan sopiviksi(viime tipassa kylläkin), käyty muutama siideri iltajuomisiksi. Jos totta puhutaan, olisi mieleni tehnyt ostaa kori siideriä ja vetää niin sanotusti perseet, mutta sairauteni vuoksi ajattelin ottaa iisimmin. Koska alkoholi voisi myös laukaista kohtauksen.

Aamulla astmaatikko tyttäreni sanoi, että henkeä ahdistaa. Ja niinhän tuo teki. Ei tarvinnut stetoskooppia sen kuulemiseen. Minä kun en itse voi lastani Varkaudessa sairaalaan voi viedä vakavan sisäilmaoireiluni vuoksi, niin jätin nuorukaiseni päivystyksen ovelle ja soitin hoitajille tilanteen. Pian lääkäri soitti ja sanoi, että hän haluaa lähettää tytön Kys:n lastenlääkärin arvioitavaksi, koska hengenahdistus on vaikea lääkityksestä huolimatta. 
Soitin miehelleni, joka lupasi lähteä meidät sinne viemään. Hän välillä huhuili puhelimessa, koska en saanut sanaa suustani. Vitutuksen määrällä ei ollut rajaa. Siinä hetkessä kaikki murtui. Minun toive vapaaillasta, ystävien näkemisestä. Kaikki murtui. Myös minä. Itkin huutoitkua ajaessani ensiapuun hakemaan tytärtäni. Pysäytin välillä auton, jotta sain itkettyä. Miksi, miksi? Miksi minä en saa nauttia edes välillä pieniä hetkiä. Minä olen jo muutenkin kotini vanki oman sairauteni vuoksi. Olen sairauteni totaali vanki. Aina. Ärsyttävyyteen saakka. Mutta tietenkin, tyttäreni meni juhlinnan edelle, luonnollisesti. Voisiko silti minulle suoda silloin tällöin vapaahetkiä? Olisiko se liikaa pyydetty?

Kys:ssä odottelimme odotusaulassa lääkärin vastaanottoa, kun tunsin turvotuksen hiipivän kasvoilleni. Mietin, että jos nyt pääsisimme heti lääkäriin, ehtisimme ehkä juhliin vielä. 

Mikko lähti käymään kaupassa ja me verikokeisiin, jossa nähtäisiin, kertyykö hiilidioksidia elimistöön. Jos se olisi ok, pääsisimme kotiin reippaan lääkityksen turvin. Kortisoni puolitoista kertaisena, avaavat lääkkeet neljä suihketta neljän tunnin välein, hoitavien rinnalle vielä lisää hoitavaa. 

Istuimme verikokeiden odotusaulassa, kun tunsin tutun kouraisun mahassa. Otin vuoronumero lapun triageen, Hae kohtaus olisi tulossa. Triage hoitaja oli hivenen ihmeissään, että miten tämä nyt näin meni, saattajasta potilaaksi. Mieheni sanoin, ei tässä oikein yllätä enää mikään. Mutta kyllä, saattajasta tuli myös potilas. 

Meidät tyttäreni kanssa ohjattiin Esi2. Kohtaus alkoi vyöryen päälle. Ensihoitaja opiskelija kiiruhti paikalle, perään lääkäri ja hoitaja. Tutut tutkimukset ja lääkettä koneeseen. Mietin mielessäni, että mitähän ne siellä lastenpäivystyksessä ajattelee, kun emme tullutkaan takaisin.

Lastenlääkäri tuli silmät pyöreänä katsomaan, ettei hän olisi uskonut minua näkemässä potilaana kun juuri olin saattajana. Mutta tyttäreni voisi kotiutua. Hoitaja oli hänelle ilmoittanut, että näin tapauksessamme oli käynyt.

Minun hoitoni kuitenkin kesti eikä kohtaus meinannut millään laueta, joten mieheni ja tyttäreni kävivät välillä lastentautien poliklinikalla hengittelemässä avaavia lääkkeitä ja välillä olivat seuranani sisätautipäivystyksessä. 

Jollakin ihmisellä kävi tuuri kun hänen sydämensä pysähtyi vieressäni. Missä muualla voisi olla parempi paikka siihen? Onnekas hän oli, lähti MET ryhmän mukana teholle. Elävänä.

Minä sain kipulääkettä. Kohtaus vaelti kasvoilta vatsalle, vatsalta kasvoille. Sisätautilääkäri päätyi antamaan minulle lisää lääkettä, koska kohtaus ei kunnolla ollut lauennut. Tuon satsin jälkeen oloni korjaantui lähes normaaliksi ja tunnin seurannan jälkeen pääsin kotiutumaan. 

Mutta ei ollut juhliin menoa. Tyttäreni ei olisi menossa enää niin myöhään mummolaan. Minä olin aivan kuitti. Mieheni meinasi pyörtyä Mc Donaldsille. Aika huonosti olimme syöneet koko päivänä- kaikki. Kotona kuitenkin turvallisesti väsyneinä koko porukka lähellä puolta yötä.

En edes kykene nyt kysymään, miten juhlat meni. Näin kuvia facebookissa ja instagramissa. Joka kuvan kohdalla kyynel silmäkulmasta valuen huomaan ajattelevani, miksen minä voinut saada tuota iloa kokea?