maanantai 11. helmikuuta 2019

Kun sairaala reissulla kaikki menee pieleen...


Tapahtuipa kerran. (7.8.2018)


Alkoi oireita; kurkussa palan tunne, nielemisvaikeutta, tunne, että joku kuristaa. Hetken perästä alkoi kasvojen turvotus. Soitto jo tutuksi tulleeseen hätänumeroon, olihan tuo jo 17. kerta, kun tuttu kohtaus oli alkanut. Joka ikinen kerta kun hän laittaa kotioven kiinni, päässä pyörii, onko tuo viimeinen näky kotioveen, läheisiin ja rakkaimpiinsa. Cpapilla ylipaine päälle, että kurkun turvotus laskisi ja hengittäminen ei vaikeutuisi. Kipua. Naama tuntui hetkihetkeltä turvonneemmalta. Suoniyhteys, nestettä, kipulääkettä ja kohti KYS:ä. Triage hoitaja ei ollut lukenut ihotautilääkärin ohjeita, vaikka ambulanssin ensihoitaja oli niin pyytänyt. Myöskin Ilmarin lääkäri tätä hivenen epäili, josko hoksaavat katsoa. Mistähän lie ajatus tuli, mutta oikeeseen osui. Kysyttiin, arvioitiin, spaatteli kurkkuun. Sain kohtauslääkettä. Jouduin kylläkin tyytymään ”halppislääkkeseen” ensisijaisen lääkkeen sijaan, juurikin tuon takia, mitä Ilmarin lääkäri epäili. Noh, 1500 euron lääke kuitenkin auttoi. Eikä siitä tullut ihottumaa tai muuta vastaavaa, joita halppistuotteet saattavat aiheuttaa.

Yö Kys:n päivystyksessä. Sen verran tässä jo olen oppinut, että kannattaa pyytää korvatulpat. Jos ei potilaat mekkaloi, hoitajat ”puhuvat” kyllä sen verran kuuluvasti, että viimeistään se, estää nukkumisen. Tai vihonviimeistään lääkehuoneen ovi, joka kuulostaa kuin ovi menisi karmeineen toiselle puolelle.

Aamu meni päivystyksessä. Sain riisivelliä, mikä maistui ehkä enemmänkin vedessä keitetyille riiseille, mutta nälässä meni sekin. Ah, mikä ikävä kotiruokia. Ihotautilääkärin odottelua. Ei ruokaa. Koko päivänä. Tuttu palan tunne kurkussa alkoi hiipiä ja naama alkoi jälleen turvota. Ihotautilääkäri antoi luvan tuohon porvariston lääkkeeseen, joka maksaakin jo reilu 2000 euroa satsi. Lääkityksellä olo alkoi helpottaa.

Siirto päivystysosastolle. Piuhat kiinni ja monitoriseurantaa, nesteitä suonensisäisesti. Iltavuoron hoitaja oli minun mielestäni oikea hoitoalan tähti. Kireä naamaltaan, sitruunainen, ei oo kyllä saanu ihan heti. Siinäpä ensi tuumaisut. Noh, hän ei tuntunut tuumaavan minusta juuri mitään, ei ainakaan puhunut niin, että olisin kuullut. Päivän pelasti pari ystävää, tuliaisina lehtiä, Marianneja ja Toblerone. Ystävän sanoja lainatakseni: ”herranjestas miten kipeen näköinen oot!” 5 tuntia aiemmin oli verenpaineet minusta mitattu. Sanoin ystäväkollegalleni, että verenpaineet ovat koholla. Ystäväkollegani sanoi,että hän mittaa.  Kohollahan ne olivat 157/95. Iltahoitaja tuumasi,että nuohan on ihan ok. Katsoimme hoitajakollegani kanssa toisiamme. Jopas on kummallinen ajattelu terveydenhuollon ammattilaiselta.

Kysyin päänsärkylääkkeen saanti mahdollisuuksia monia monia kertoja illan aikaan. Paras vastaus lähinnä oli se, noin 3 tunnin jälkeen ensi kysäisystä, että ”Meillä on kyllä näitä muitakin potilaita hoidettavana”. Asia selvä. Ehkä hivenen jopa yllätyin, että KYS:n päivystyosastolla on muitakin kuin minä. Noh, maltanhan minä odottaa.

Seuraava uhri. Mieshoitaja. Sama surkuvirsi sille. Nyt vastaus oli: ”Onkohan siellä lääkkeitä, mitä sulle voi antaa”. Tokasin vaan, että ”me ollaan sairaalassa, ja vaikka täällä saattaa olla muitakin kuin minä, varmasti lääkettä löytyy”. Mielessäni ajattelin, että onneksi en synnytä tai joudu leikkaukseen (koputtaa puuta). Yöhoitaja otti sitten kaiken ilon ja riemun vastaan. Uhkailin kotiin lähdöllä tai käveleväni takaisin päivystykseen, soittavani lääkärille itse, jos lääkkeen saaminen voi olla noin mahdottoman vaikeaa. Putkaanhan minä olisin joutunut. Mutta uhkailu tepsi ja yöhoitaja asian järjesti ja tulihan sitä lääkettä. Nukuin huonosti, mutta nukuin kuitenkin.

Aamu. Lähes hymyilin, kunnes näin aamuvuoron hoitajan. Se on se illallinen hoitaja. Ei, ei se oo viimekään yönä saanut. Sitruunainen, ahh. niin palveluhenkinen ihminen. Teki mieleni yllättää hänet ja kysyä, että jonkun pimppaan oli hiekkaa tilattu, mihin haluat sen? Pyysin pyyhettä, jotta kävisin suihkussa.  Hän kuitenkin heitti pyyhkeen ja sanoi, että et ehdi 10 minuutissa suihkuun kun aamupala on sitten. Ahah. Milloinkas olet minuna käynyt suihkussa?Olen todella nopea suihkuttelija, mutta kerkeänhän minä sittenkin. Onpahan kanssakulkijoilla, joita ilmeisesti Kys:n päivystysosastolla olikin, jotain nähtävää kun menen punk henkisessä kampauksessa aamupalalle. Erehtyvät vielä, että ovat Joensuussa. Kanyyliakaan ei tarvitse suojata, koska lähden kotiin tänään. Mietin, että näinköhän kannattaa kastella. On nimittäin jo ammattilaisellekin haastavat suonet. Lopulta suojasin suihkureissulla itse kanyylin vessasta löytyviltä tarvikkeilla. Ei minulle kyllä oltu puhuttu kotiutuksesta, mutta hyvä sitten.

Kello oli 14.40. Kukaan ei ollut mitannut minusta verenpainetta, ei kysynyt, miten minä voin. Ei kukaan! Odotin, että edes joku vähempi elämäänsä kyllästynyt olisi sen tehnyt, mutta ei. Tuo palvelun henki kun sattui olemaan hoitajani. Ainoa, mitä tuo hoitaja kysyi minulta koko päivänä: ”Keittiö soittaa. Käykö sinulle tapiokajauhe? ” ”Mitä hittoo se on?” Mietin ja sanoin, et luultavasti. Jos keittiö soittaa, niin kai se on sitten jotain syötävää?

Kohta lääkäreitä tuli kolmin kappalein ihmettelemään minua. Heille itkin surkeuttani ja turhautumistani. Tämä tauti on persiasta. 18 kertaa tuo lääke, parhaimmillaan 22 cm vyötärönympäryksestä pois ja edelleenkään ei voi asettaa diagnoosia. Minuun koskee, kukaan ei kuule minua. Kukaan ei kysy minulta mitään. Miksi?


Ihotautilääkärien ohje oli, että korva- nenä kurkkulääkäri katsoo minut ja sitten kohtauslääkettä. Jep.Hyvä! Luulin, että tuo lääkäri KATSOO minut. Potilaskuljettaja haki minut KNK päivystykseen. Lääkärillä oli noin 20 cm pitkä metallikeppi. Silmät näyttivät sen kymmenkertaisena ja lähinnä mummon sukkapuikko tuli mieleen. Enpä kauaa ehtinyt kakostelemaan, kun tuo oli nenässäni. Sen jälkeen hän sanoi tähystävänsä kurkunpääni nenän kautta. Hetken jo mietin, mihin saakka ehtisin, jos nyt juoksisin. Vi***. KNK lääkäri sanoi, että hän ei kyllä ymmärrä, miksi tämä tutkimus tehdään. Minä rupesin olemaan lääkärin kanssa samaa mieltä, en minäkään. Mutta, noh. Olenhan minä synnyttänyt. Anna mennä. Nenä oli hienosti puutunut, kunnes tunsin mötkylän kurkussani. Alkoi kakominen ja tutkimus loppui. Kamera oli käynyt syvällä kurkussani. Lääkäri sanoi, ettei hän nää turvotusta kurkussa. Sanoin, että olisin voinut sen ihan itse kertoa. Katsomatta yhtään mihinkään! Kun nyt ei ole ääni painoksissakaan, kuten kohtauksissa. Potilaskuljettajalle kerroin, että oli muuten elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta kun kurkunpäätäni tähystellään. Kertomani perusteella tuskin menee potilaskuljettajakaan, mikäli joskus sellaisen tutkimuksen tarvitsisi.

Osastolle ja kohtauslääkettä. Ihmettelin, kun kello oli niin paljon. Kysyin, milloin ruoka olikaan. Hups. Se on sinulta unohdettu. Puolitoista tuntia sitä odotin ja kun olin syönyt, laitoshuoltaja tuli kysymään, mitä iltapalaa otan. Kyllä. Kiitos. Olen täynnä, en syö päivällistä ja iltapalaa yhtäaikaa.

Ystävältäni tuli viesti: Aika omituisen vähättelevää suhtautumista oli eilen, vai mitä mieltä olen. Noh, kohta kuulet kunhan tämän sinulle kerron.

Koitti seuraava aamu. Aamuhan alkoi "Kys mäiseen tyyliin". Heräsin järkyttävään päänsärkyyn. Minulle tuotiin Panadol. Onhan se ensisijainen päänsärky lääke. Aikamme keskusteltiin hoitajan kanssa, mutta tyydyin siihen,että tokihan hoitaja tuntee minun päänsäryn kuin minä, jolta ei ikinä ole panadolilla päänsärky mennyt ohi. Varsinkin kun tiedän sen kuuluvan sairauteeni,jonka kohtaus ei ole mennyt ohi.Mutta kun eihän minua kukaan kuule eikä kuuntele.

Menin aamupalalle. Tullessani osastolle olin rastittanut listan,mihin merkkasin ohran tekevän vatsakipua ja tuore appelsiini kutittaa. Tarvitseeko edes sanoa, mitä lautaseltani löytyi? Ohrapuuroa ja appelsiini. Kaikilla muilla oli omena, joka siis minullekin kävisi. Olen tullut siihen tulokseen,että jos en tähän tautiin kuole,niin viimeistään sairaalassa. Suunnittelin ottavani sieltä hatkat.
Pyysin särkylääkettä, koska päänsärky ei ollut lakannut. Ja miksi en eilen saanut muuten taudin täsmälääkettä, vaikka siitä oli sovittu lääkäreiden kanssa. Sain topakkaa lääkettä, vaikka hoitaja ihmettelikin, voisiko päänsärky johtua siitä kun tuijotan puhelinta. Huom. Näillä sanoin. Tuijotan puhelinta. Mielessäni pyörähti ajatus minusta kieli poskella tuijottamasta puhelinta, tekemättä sillä mitään. Öö. Veikkaan 18 kerran jäljiltä tässä taudissa,että jollainlailla osaan tunnistaa milloin särky johtuu muusta kuin puhelimen tuijotuksesta. Mutta kiitos hoitajalle huomaavaisuudesta. Sinivalo aiheuttaa päänsärkyjä. Ja jos ne ei pitäisi minua kiireisenä kirjottamassa hoitotavoistaan,voisi minulla olla jopa mahdollisuus tehdä muutakin kuin tuijottaa puhelinta.

Ajattelin käydä yölliset hiet pesemässä suihkussa. Hoitaja toi pyyhkeen. Sängylleni ilmaantui peitto. Peitto. Joka on samanlainen kuin pyyhe, mut paaaaljom isompi. Mietin,että onkohan tämä vihje koostani. En kuitenkaan viitsinyt peittoa raahata pesuhuoneeseen, vaan kiltisti kävin pyyhkeen vaaterullakosta. Hoitajien ohi kävellessä vedin vatsaa sisään.
Jännityksellä odottelimme milloin sitä tapiokajauhetta tarjoillaan, mitä jo eilen kysyttiin. Ja olikohan kenties tulossa hengenvaarallista ruokaa. Pieni harhaluulo rupesi jo tulemaan, mitä keittiö on pimittänyt ruokaani. Ruoka kuitenkin tuli ja oli ihan hyvääkin. Ja selvisi se tapiokajauhekin, kuka se on.

Sitten oli vuorossa lääkärinkäynti. Hyvin asiallinen ja kiva lääkäri. Lääkäri sanoi, et kiva teksti sulla kädessä. Hetkeen en tajunnut mistä se puhui. Luulin jo hoitajien tehneen karjamerkkileiman minuun, kunnes hoksasin. Kädessäni lukee Per aspera ad astra. Vaikeuksien kautta voittoon. Näin kai se on nytkin? Mutta ei oo kys kaikessa sitä helpoksi tehnyt! Sanoin lääkärille, että tahdon vaan kotiin, turvaan mieheni luo.

Hoitajat ottivat kanyylin pois sillä välin kun minä laitoin viestiä miehelle,että tulee vaan hakemaan. Jipii. Vihdoin tämä järkytys on ohi ja päästään tyttöni synttäreitä järjestämään. 

Hetkinen. Missäs minun vaatteet on? Hoitajia hoitajien perään tulivat kyselemään, olenko varma,ettei ne ole repussani. Ei, ei ne ole. Jokainen heistä etsi sängyn alta, sängyn päältä, verhojen takaa. Koko huoneen koloset. Ei…eivät ne löytyneet. Minun vaatteet ovat hävinneet. Eräs hoitaja vielä tokaisi,että "No, eipä hän vaatteiksi voi muuttua". Kiitos lohduttavista sanoista. Kyllähän tuo nyt kruunasi harmin,että lähden sairaalasta tissiliiveillä, alushousuilla, sukilla ja Hello Kitty crockseilla. On ilo käydä kaupassa ja eläinkaupassa noissa vetimissä. 

Päänsärky. Järkyttävä jumputus. Mieheni saapui paikalle. Kertoi mielipiteensä, että miten voin olla sairaalassa tuossa kunnossa, aivan järkyttävän turvoksissa. Hän sen toi kohlatalisen suorasanaisesti myös esille. Ihanaa, joku pitää puoliani! Apulaisosastonhoitaja kuuli palautteen meiltä molemmilta ja vakuutimme palautteen tulosta myös kirjallisesti.
Tunsin kuinka oloni huononi, pulssi laukkasi reilua toista sataa, päänsärky vaan koveni. Mieheni sanoi, että tuo päänsärky ei laukea muutoin kun tuolla sairauden täsmälääkkeellä. Miksi sitä ei annettu eilen, vaikka määräys oli. Niin miksi muuten? Minä anelin ja rukoilin. Tarvitsen kohtauslääkettä. Kirosin miehelleni,että pitääkö minun oikeasti mennä ulos ja soittaa ambulanssi, että saan apua?

Lääkäri sattui sopivasti paikalle mieheni kahvin haun aikaan, onnekas lääkäri. Oli sattunut erehdys. Hän oli kumonnut erikoislääkärin ohjeen. Noh, annetaan ilman muuta kohtauslääke ja pääset kotiin.

Samalla hetkellä vaatteeni löytyivät vatsaelinkirurgianosastolta, vaikka samaisessa päivystysosastolla ne pois otin. Noh, onpahan vaatteenikin nähnyt vähän kys:ä laajemmin. Ehkä nekin vaistosivat, että tuolla päivystysosastolla on jotain hämärää!

Onneksi otettiin kanyyli pois, joten alkoi suonen metsästys. Jääräpäisesti hoitaja etsi ja etsi suonta. Kerroin missä suoneni ovat, mikä on jo todettu hyväksi. Yksi huti, mutta lopulta kanyyli paikallaan, kohtauslääke suoneen. 10 minuuttia. Päänsärky poissa. Enhän minä tuota ollut vielä valittanutkaan. Kovin tuntui kortilla olevan. Tämä viimeinen hoitaja oli erittäin ystävällinen, potilasta kunnioittava, kyseli ja sanoi, sinähän se tämän sairauden asiantuntija olet. Kyllä kiitos, nimenomaan!

Sanoin miehelle,että nyt äkkiä kotiin! Pakko päästä lepäämään, jos tänne pitää vielä takas tulla! Nopeasti, ennenkuin tapahtuu vielä jotain! On muuten ihana sairastaa vakavaa sairautta,joka on hengenvaarallinen. Mutta entä jos sairaalakin on sellainen? 🤔 Kyllä. Luottavainen ja turvallinen olo on!

Olin viikonlopun kotosalla, kunnes minulle nousi kuume maanantaina. Kanyylin kohtaan tuli sairaalainfektio. Laskimotulehdusta, kuumetta, kuumotusta ja punoitusta. Kuume laukaisi myös taas Hae- kohtauksen. Matka KYS:n. 



Rakastan ruusuja 🌹

Ruusu kädessä ulottuen ranteen yläpuolelta olkapäähän ja kainaloon, (sairaalassa laitetun kanyylin seurauksena) punoittavana, kuumottavana, pirun kipeänä horkkamaisen kuumeen kanssa, en erityisemmin välitä. Voisin jopa sanoa sitä ärsyttäväksi ja inhottavaksi.Toisaalta edellinen sairaalareissu meni niin " hyvin", että onhan tää ihan näppärä palkinto siitä!


Viikon edetessä antibiootit vaihtuivat suonensisäisiksi. Huonetoverina oli kahden viikon päästä täyttävä 85- vuotias herrasmies, joka oli hivenen sekaisin missä ollaan. Hänen teki mieli karkkeja ja hänellä ei niitä ollut, niin me syötiin minun Marianneja ja katsottiin uutisia
Ihania yllätyksiä, käyntejä, mäkkärin eväät sairaalan ruokien väliin... viestejä. KIITOS ihanien ystävien ja perheen.  
Jottei elmä olisi pelkkää "ruusuilua", niin minulta löytyi molemmista käsistä veritulpat. Ihmettelin, mikä paksu pötkö kädessäni oli. Veritulppahan se siellä. Toisessa kädessä 12 cm täysin tukossa, toisessa kädessä muutama sentti.  Alkoi liuotushoito ja hyytymistutkimukset.

Pääsin kotiin kotisairaalan hoidettavaksi, suonensisäiset ja lihakseen laitettavat pistokset hoiti sairaanhoitajat, käyden 3 kertaa päivässä. Viehkeä ikioma mieshoitajani tipsutteli vähinpukein pistäen pistoksen mahanahkaani, huolehtien muutenkin kaikesta. Sulo-koiramme toimi laaduntarkkailijana ja keikisteli hoitajille .  Ihana olla kotona.



ndjlbwoidv

Ei kommentteja: